Noniin.. nyt tuli äkillinen tarve pohtia Jumalan olemusta. Onhan asia pyöriny mielessäni jo kauemman aikaa, mut nyt tuntuu olovan sopiva hetki kirjottaa siitä.

Mitäpä jos Jumala onki täysin persoonaton? Hän on kyllä Luoja, mutta jospa luomisella ei sen kummempaa tarkotusta oo eikä varsinkaa ihmisen suhteen?  Jospa Hän vain loi omaksi ilokseen?

Miks muuten ihmisen pitäis olla kaiken keskipistees..?! Kaikki olis vaan luotu ihmistä varten? Ja ihminenkö muka luomuksista tärkein, kallein, suurin ja merkittävin? Mä oon eri mieltä. Ihminen on julma, itsekäs, toisia riistävä, luontoa tuhoava, ahne otus. Eläimistä pahin. Eläimellisten vaistojen sijaan ihmiselle on annettu järki ja oma tahto, ja siltikää se ei pysty pelastamaan itteään noilta pahoilta ominaisuuksilta. Ei mitenkää eroa muista eläimistä, ehkä jopa kaikkein pahin, kuten äsken sanoin.

Ja sitte vielä uskossaki, Jumalan tarkoituksesta puhuttaes, ängetään ihminen kaiken keskipisteeseen sanoen: ihminen on luomuksista kaikkein ylin, vain meitä varten luotiin paratiisi jne.. tuoki on vain omiaan puoltamaan miten itsekäs olento ihminen on!

Kun usko Jumalaan on kerran päässy syntymään, sitä on kovin vaikea kitkeä ittestään pois. Siks ajatukseni Jumalasta on saanu uusia näkökulmia. Uskon, että tää koko maailmankaikkeus on luomisen tulos. On jokin suuri älyllinen, mahtava voima kaiken takana, Jumala. Mut mä en oo niinkää varma, tarkoittiko Hän koskaa itteään palveltavan. Ja miks Jumala olis niin sadistinen, että lois pienen voimattoman ihmisen ja sit koettelis sitä julmastikki tarkoituksenaan selvittää paratiisikelpoisuus. Miks ei Hän olis luonu heti alkuunsa ihanaa paratiisia, jossa asuis vain hyviä ihmisiä? Miks mä rakentaisin talon, ja sit tahallisesti heittelisin kiviä sen ikkunoihin vain nähdäkseni tuliko siitä kestävä? Miks en rakentaisi heti kerrasta kestävää, hyvää ja pysyvää taloa lujista materiaaleista!

Ehkä mä tällä hetkellä uskon Luojaan, mut sillä ei oo mitää tarkotusta maan, ihmisten eikä minkää suhteen. Uus ajatus, joka myös hämmentää. Mikä nyt on tarkotus tälle kaikelle, elämälle? Mikä nyt on valona, saa pitämään positiivisena ja kulkemaan eteenpäin?

Helpottaa suuresti, ku saa purkaa ajatuksiaan jonnekki.

Mun uskonnollisella kentällä on tapahtunu jotain muutosta. Tai siis semmosella totuuden etsinnän tiellä... 

Musta tuntuu, että hirveä hinku kuulua johonki uskontokuntaan palvelis vain yritystä olla ulospäin "normaali". Ja toisaalta yrittäisin sillä - ja ehkä siis uskolla ylipäänsä - tukahduttaa pahuuden sydämestäni. Yrittäisin uskotella ittelleni, et mä pystyn hyviin ajatuksiin ja tekoihin. Yrittäisin olla jotain mikä on vastoin todellista minääni. Se olis myös hyvä syy perustella valintani ja päätökseni läheisille, vaikka todellisuudes olis vain kyse asioiden merkityksettömyydestä/merkityksellisyydestä ilman uskonnollista kontekstia. 

Nää on viimeaikaiset ajatukseni. Oon myös alkanu miettiä koko uskoani. Miks uskon, miks pitäis uskoa, olisko uskoni koskaa täysin riittävää? Mitä mä saan siitä, että uskon? 

Aaaa, mulla olis niin paljo sanottavaa. Mut mä oon alkanu miettiä, et mikä loppujen lopuks tuo mulle rauhan sydämeen. Mikä on se juttu, joka tuo mulle kestävän valon, toivon ja voiman elämään? Onko se usko vai eräs ideologia johon oon hieman tutustunu? Molemmat vai jompi kumpi tai ei mikää? Jos kaikki onki vaan sattumaa, eikä oikeesti oo mitää absoluuttista totuutta, tietä jota seurata? On vain kasa IHMISEN LUOMIA aatteita, uskontoja ja järjestelmiä, jotka kaikki kilpaa huutaa olevansa ainoa tie ja totuus, tapellen toinen toista vastaan? 

Tai jospa se voima pitääki löytää ihmisestä ittestään, sisimmästään, jotenki?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin, menen nauttimaan pidennetystä viikonlopusta! 

Nyt on oikeesti pitemmän aikaa näyttäny siltä, et mulla menee paremmin.

Äitienpäivästä nousi taas ihmetys ja kummastelu erään henkilön taholta. Mun piti myöhemmin oikein laittaa viesti selveentääkseni päätöstäni olla viettämättä sen kummemmin äitienpäivää ja samalla viitaten vähä muihinki juhliin. Mä vaan yksinkertaisesti eroan niin paljo mun läheisistä. Mut pääasia on, et sain ilmoitettua vihdoin ja viimein ainaki yhdelle ihmiselle, etten jatkos vietä enää äitienpäivää, joulua enkä synttäreitä. Aion pysyä niistä eros niin hyvin ku suinki. Koska ne on vain päiviä muitten joukos, joilla ei oo mulle mitää merkitystä.

Koulus menee kivasti, ja vihdoin on melko selvillä, mitä haluan lähitulevaisuudelta. Ihmettelen vain, miten aikuisopiskelijoistaki löytyy niitä jokka haluaa pikkuusen puhua selän takana pahaa tai nauraa toiselle ilkeilymieles.. ei oo kaikki aikusekkaa aina niin fiksuja, vaikka luulis, että tällä ikää jo osattais käyttäytyä.

Mun ja parhaan ystäväni matka ulkomaille on sittenki toteutumas. Jess! :) Ja odotan kesää innolla, odotan, että voidaan sillon tehdä kaikkea kivaa mun uusimman rakkaani kans! :P

Kerranki kaikki näyttää vähä valosammalta! :)

 Vapauta minut kädelläsi, Herra, pahojen ihmisten vallasta, noiden ihmisten, joille tämä elämä on kaikki. (Ps. 17:14)

No nyt sit on jo parempi mieli. Miten eläimet voikaa olla niin terapeuttisia? 

Päätin et turha murehtia asiaa. Se nyt on näin eikä sille voi mitää. That's it.

..ystävyydestä. Luulin et nyt ei enää tarvi tästä kirjottaa, niin eikähän taas tapahdu jotain. 

Ystäväni perui suunnittelemamme ulkomaanmatkan ja siihen oli kolme syytä joista en vieläkää tiä mikä oli perimmäisin vaiko mikää. Yhtäkkiä hän välittääki muitten mielipiteistä. Kuulemma jos vkl vierailu toisen luona aiheuttaa sellasta hallaa ku pääsiäisenä, niin mitä sitte viikon matka ulkomailla? 

En tiä oonko tällä hetkellä pettyny eniten itteeni, ystävääni vai anoppiin. Varmaan siihen et ylipäänsä ikinä synnyin tänne. 

Aamulla töihin ajallessani erääs mutkas aattelin, että ku olis niin helppoa kääntyä takas päätielle ja pasauttaa rekkaa päin. Eilen ajaessani samas mutkas kotiin päin mietin voitokkaana et koskaa ei asiat elämäs voi olla niin huonosti etteikö niistä selviäis. 

Olin todella innoissani tuosta matkasta. Varojaki oltiin kerätty vuoden alusta. Jos en olis pääsiäisenä reagoinu silleen, oltais ehkä edelleen menos. Mut ystäväni logiikalla ei voitais nähdä enää ikinä muutenku tyyliin nopsasti steissillä, ku kerran vkl:ki aiheuttaa hallaa. En ymmärrä.

Tästä pitäis puhua vielä ystävän kans, mut nyt ei jaksa. Ei jaksa. Oon niin pettyny vihainen ja surullinen. En pelkästään matkan peruuntumisesta vaan siitäki ku yhtäkkiä muiden mielipiteillä onki ystävälle väliä, ja niin ei oo aiemmin ollu. 

Tunnen syyllisyyttä, koska en oo se aktiivisin osapuoli. Harvoin teen aloituksia yhteydenotos. Semmonen mä oon aina ollu. Miksen vois vaan olla täys erakko? Emmä oo koskaa kaivannu enempiä ihmisiä ympärilleni. Tunnen, etten oo ystäväni arvoinen.. en oo tarpeeksi hyvä ystäväksi. Oon surullinen. 

Olin kolmen tunnin päikkäreillä. Sängystä nouseminen kesti 1,5 tuntia. En jaksa tehdä edes ruokaa. Ei kiinnosta eikä oo nälkä. Ja mun pitäis syödä leseitä ja juoda edes se 0,5 litraa vettä päiväs, et maha toimis kunnolla. Vittujen vittu ku siitäkää tuu mitää! Minä en saa siihenkää minkää näköistä rutiinia. Piste.

Vielä on pakko kirjottaa tästä aiheesta, koska ei sitä aina tajuakkaa miten tärkee asia se on.

Mulla on paras ystävä, ja todellaki YSTÄVÄ, joka on vastakkaista sukupuolta. Muut ei katto ystävyyttämme kovin hyvällä. Mut mä tiedän, ettei mun tarvi olla tästä mitenkää pahoillani eikä tartte tuntea syyllisyyttä mistää. En tee mitää väärää!

Seurustelukumppaneita tulee ja menee, mut ystävät pysyy! Kumpiakos on helpompi hankkia? 

Mä oon tuntenu parhaan ystäväni, jota J:ksi kutsun, nyt n. 5 vuotta. Tavattiin netis, ku mä ettin meilikaveria jakamaan samankaltasia ajatuksia silloseen elämäntilanteeseen. Ystäviksi päädyttiin erinäisten tapahtumien kautta. Meillä synkkas ja oli kivaa yhdes. Voidaan jakaa kaikki kipeimmätki asiat toisillemme. 

Omistin viimeks ala-asteella parhaan ystävän, enkä uskonu enää ikinä löytäväni vastaavaa. Ainakaa netistä! Nyt musta tuntuu ku oltais J:n kans tunnettu aina. 

Joten miks ihmees mun pitäis luopua kallisarvoisesta asiasta vain sen takia ku muu maailma ei katto sitä hyvällä!? Paras ystävä voi tietty olla myös oma puoliso. Mut entäs jos jonain päivänä suhde romahtaa tai tapahtuu jotain yllättävää? Missä on sillon luotettava, paras ystävä jolle purkaa sydäntä? Musta on ihan hyvä, että on puolisosta erillään oleva ystävä. Pääsee puimaan asioita välillä muunki kans ku sen joka on siinä naaman edes 24/7.

Mä aijon jatkoski tavata ja tehdä juttuja yhdes J:n kans, vaikka sitte maailman tappiin!

Mun ei tosiaan tarvi pyydellä anteeksi sitä, et mul on elämässäni hyvä miespuolinen ystävä!

No voi p.. ollaan suunniteltu ens vuodeks ulkomaanmatkaa ystäväni kans, ja nyt siltä tuli viesti, ettei ehkä haluakkaa toteuttaa koko matkaa. Syynä se, että siitä aiheutuis ongelmia mun, anopin ja M:n suhtees. Ja tää ny viitaten siihen pääsiäisviikonloppuun. 

Mulla on yhä rutkasti tehtävää, etten ota niin helposti itteeni ja osaisin heittää muitten mielipiteet toisesta korvasta ulos. Kyllä taas kiehahti sellanen raivonsekainen paha olo sisällä että. >:/ M:n mielestä ei oo fiksua mainita mitää tulevasta matkasta anopille, ettei synny tällästä härdelliä. Ilmeisesti sitte kuulemma asiasta vois mainita, jos en ottais näin itteeni. Just. Epäilen. M ei vain halua, että äitinsä suivaantuu. 

Aiva kuinka vain, mut musta on tyhmää, ettei asioista enää vois puhua ("että kun ne ny menee sinne ja se tulee tänne jne."). Että asiat pitäis tehdä salas. Siitä kiehahdus. 

Raivostuttaa M:n asenne tähän, anopin typerät arvostelut ja se että annan niitten vaikuttaa itteeni näin. 

Kaikkihan olis paljo helpompaa, jos paras ystäväni olis nainen ja vielä omaa ikäluokkaani. Ei olis kellää mitää valittamista. Mutta jos se on mies, auta armias mikä meteli. Huoh. 

Mitenkähän muilla menee, joilla paras ystävä on vastakkaista sukupuolta, ja on kuitenki itte parisuhtees? Onko niillä yhtä vaikeaa?

Argh!

Vaikka pääsiäisviikonloppu meni perseelleen, tunsin Jumalan johdatuksen ja tajusin siten erään asian. Ku oltiin viihteellä ystäväni kans meidän vakipaikas, huomasin etten enää viihdykkää missää räkölöis. Kännisiä ihmisiä, äijiä hipelöimäs, eikä kukaa oo varmaan ikinä kuullukkaa Jumalasta. En vain enää viihdy missää baareis ym. Paitsi risteilyistä en luovu koska niis on muutaki ku se disko. Ennen jopa tykkäsin, ku sai huomiota vierailta miehiltä ja yrittivät lähelle. Nyt se tuntuu väärältä ja epämiellyttävältä, siis kaikki mikä liittyy yöelämään. Päätin ettei yöelämä oo mua varte. Jumala johdatti mua, ja mä tartuin johdatukseen? Tajusin ettei tuollaset paikat oo sopivia mulle, uskovalle.

Mua on ruvennu hieman ärsyttään mun läheiset. Yks lähimmistä perheenjäsenistäni. Ei se mitää pahaa tarkota, mut se ei oikein tunnu hyväksyvän muutosta minussa. Eilen oli puhetta, jos mentäis joskus oikeen porukalla jonnekki baariin. Sanoin ettei mua enää huvita, koska sellaset paikat ei enää tarjoa mulle mitää. En vain viihdy. Niin ei, tätä ei ymmärretty vaan alettiin valittaan että "no kyllä sun ny pitää tulla". 

Mä ny vain en ymmärrä, jos sanon selvällä suomenkielellä jopati perusteiluineen EI, niin sitä ei ymmärretä!? Selvästi sanottu.. en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa tajuta! Ei näköjään hyväksytä sitä, et mä oon erilainen, arvostan erilaisia asioita elämäs. En vain oo samanlainen ku ne.

Lisäksi samaises perheenjäsenes ärsyttää ku pitää kymmeneen kertaan päivitellä samat asiat. V.... ku menee jo hermot ku joka kerta pitää samoista asioista huomautella ja ihmetellä. argh

Ärsyttää ku ei huomata sitä että haluan elää omallalaillani.

Pääsiäisviikonloppu ei ihan menny putkeen, varsinkaa perjantai. Ainut hauska juttu oli tää.

Loppuilta oli kamala. Löydän itteni istumasta sängyn reunalla, anoppi luurin toises pääs. Räkä valuu reisille, pidättelen itkua ja koitan pitää ääneni vakaana. Oon kuulemma ajanu aviomieheni pois meidän yhteisestä kodista. Kyseenalaistetaan sitä, miten mä voin viettää täälä aikaa "vieraan" miehen kans kaksistaan. Että miten mä saatanki tehdä aviomiehelleni näin...

Kyse on siis mun parhaasta ystävästä, joka käy täälä ehkä kerran vuodes. Meidän oli tarkotus lähtee viihteelle - ja mentiinki - mut tunnelma ei kyllä huipussaan ollu. Istun baarijakkaralla ja mietin itsemurhaa. Mun asiat on on aina sellasia, ettei niitä läheiset eikä muu maailma ymmärrä. Ainahan sitä havittelee toisten hyväksyntää, vaikka mäki yritän olla välittämättä muitten mielipiteistä. Joskus vaan tuntuu niin helvetin pahalta ja VAIKEALTA elää täs maailmas. Joskus se tuntuu jopa niin mahdottomalta, että parhaiten luulen sen ratkeavan ittensä tappamalla.

Itkin yöllä. Ja itkin aamulla. Lauantaina olinki sitte niin niin niiiiiin väsyny, etten muista millon viimeksi olis ollu yhtä painava olo. Mua ällötti kaikki läheiset ihmiset. Mulle tulee usein ajatus, että haluaisin ulos näistä kuvioista, pois tästä paikasta, pois näitten ihmisten piiristä... kaput. ulos. Olis oikein unelma muuttaa kauas pois, yksin, missä ei oo ainuttakaa tuttua ihmistä. Vaihtoehto itsemurhalle. 

Mutta jälleen kerran sain itteni tajuamaan, että itsemurhalla antasin vain voiton muille. Ja lisäksi joutusin helvettiin. Laitetaan anopin puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ärsyttää se silti, ku mulle tärkeää asiaa aletaan tollalailla arvostella. :(